Maailma on muuttunut hiukan roomalaisen historioitsija Tacituksen ajoista. Tacituksen Germania-teoksesta löytyy mainio kuvaus kansastamme suurin piirtein ajalta, jolloin käytössäni olevan kartaston tiet olivat jo hyvällä mallilla: »Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos…”
Tacituksen kuvaus mielessäni kävin hakemassa rautahevon hyvin nukutun yön jälkeen jonkilaisen paikallisen fenniediilin kaukovarastosta. Siellä palveltiin suomeksi, latina oli väistynyt kakkoskieleksi. Nuolia ei enää näkynyt. Vaikka ainakin hevosvoimia, rautaa ja asuntoja on, onko kansamme kuitenkin köyhtynyt entisestään? Rautahepo lähti kerrasta käyntiin ja sivuutin pohdiskelun aiheesta.
Edellisenä iltana olin tehnyt Barringtonin Atlaksen pohjalta matkasuunnitelman, joka kulki Medioladumista kohti Placentiaa ja sieltä Bobiumiin. Bobiumiin päättyivät roomalaiset tiet, mutta tarkoitus oli kuitenkin jatkaa sieltä vuorten yli Portus Delphiniin.
Matkanteko lähti mukavasti liikkeelle ja hiukan ihmettelin säätiedotuksia, sillä aurinko paistoi pilvien välistä. Ukkosen uhka tuntui teoreettiselta. Tiet olivat suoria kuin antiikkiset vastineensa ja epäilin, onko ajamani väylä rakennettu suoraan muinaisen vastineensa päälle. Vasta saavuttuani vuorien tuntumaan alkoi sekä teissä, että säässä tapahtua muutosta. Varsinainen Juppiterin törähdys tapahtui muutaman kilometrin aikana, jonka alussa mietin pitäisiköhän laittaa sadeasu päälle. Kahden kilometrin jälkeen oli läpimärkä, joten se siitä ajatuksesta. Näin se mietteliäisyys palkitaan.
Aurinko alkoi kuitenkin taas paistaa. Koin kosmisen piristymisen ja päätin ajaa hetken, jotta varusteet kuivuisivat. Se venähti kahdeksi tunniksi komeissa vuoristomaisemissa.
Päiväetapin loppua kohden tiet muuttuivat äärimmäiseksi serpentiiniksi ja niissä saattoi olla yli 180 asteen käännöksiä tien leveyden ollessa muutaman metrin. Aloin kaipaamaan klassista roomalaista tienrakennustekniikkaa, joka perustui tiemateriaalien säästämiseksi viivasuoraan tielinjaan, riippumatta siitä minkä esteiden yli mennään.
Mutkia taklatessani ja sateen iskiessä uudelleen hakeuduin hetkeksi suojaan fennien tapaan oksista punotun katoksen alle miettimään viisainta tapaa ajalle reitti loppuun. Vastaus oli: aja helvetin hiljaa!
Saavuin lopulta perille. Maisemat olivat varsin upeat täällä Genovan kupeessa.
Niitä, jotka katsovat reittiä kartalta eivätkä löydä vastineita mainitsemilleni paikoille reitti oli tänään seuraava: Milano – Piacenza – Bobbio – Santa Magherita Ligure/Portofino.
Lisää kommentti